Alueiden talouden valuvika

Hyvinvointialueiden on annetun budjetin rajoissa järjestettävä lainsäädännön sanelemat palvelut. Vaatimusten ja rahojen riittävyyden välillä on lähtötilanteessa selkeä ristiriita. Hyvinvointialueiden yhteenlaskettu alijäämäarvio kuluvalle vuodelle on tällä hetkellä 1,2–1,5 miljardia.

On epärealistista vaatia, että alijäämät pystyttäisiin rahoituslain mukaisesti kattamaan ylijäämillä seuraavina kahtena vuonna. Lähtötilanteen epätasapainon vuoksi nyt ohjataan leikkaamaan lyhyellä aikavälillä sellaista, mitä ei pitäisi. Lainaakaan hyvinvointialueet eivät saa ottaa ilman ministeriöiden tarkkaa harkintaa.

Suurin este lakisääteisten palvelujen järjestämiselle on työvoimapula, sillä laillistettujen sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden määrä ei yksinkertaisesti riitä vastaamaan velvoitteisiin. Kun ammattilaisille on enemmän kysyntää kuin tarjontaa, hinnat nousevat, yritettiin lisätunteja puristaa sitten ylitöillä tai ostopalveluilla tai vuokrahenkilöstöllä. Henkilöstöä ei enempää tule.

Järjestämislaki velvoittaa järjestämään palvelut riittävissä määrin omana toimintana, koska asukkaille pitää turvata tasa-arvoiset palvelut ja hyvinvointialueen pitää pystyä kohdentamaan resursseja. Siksi esimerkiksi kokonaisulkoistusten sijaan hyvinvointialueen on käytännössä ostettava pienemmissä osissa tai vuokratyövoimaa hyödyntäen.

”Tilanne on lohduton, mutta itse aiheutetut ongelmat voi aina itse korjata.”

Vuokratyövoiman ja ostopalvelujen käyttöön ohjaa myös työaikalainsäädäntö, joka rajoittaa yhdelle työnantajalle tehtyjen tuntien määrää. Kun tarkastelu tehdään työnantajakohtaisesti, voi tuntimääriä lisätä työskentelemällä useammalle työnantajalle.

Samapalkkalainsäädäntö estää maksamasta esimerkiksi yhdelle uudelle rekrytoitaville suurempaa tehtäväkohtaista palkkaa kuin vastaavaa työtä tekeville, mutta vuokratyövoiman suhteen tällaista rajoitusta ei ole. Uutisista saammekin lukea virkalääkärien harmitusta siitä, miten kokemattomammat vuokralääkärit tekevät samaa työtä kaksinkertaisella korvauksella.

Ostopalvelujen ja vuokratyövoiman korkeat hinnat tosiasiallisesti vain siirtävät työntekijöitä paikasta toiseen, sillä yksi uusi rekrytointi on toisesta paikasta pois. Valtavat hinnat myös kuluttavat aiempaan verrattuna suhteettoman paljon budjettivarallisuutta yhteen toimintoon, mikä rajallisen ja riittämättömän budjetin tilanteessa edellyttää leikkaamaan muita palveluja ja oman henkilöstön palkitsemista. Tilanne ei ole oikeudenmukainen kenenkään kannalta.

Koska työvoiman määrä on riittämätön, ei kaikkia palveluita pystytä tuottamaan, vaikka maksettaisiin mitä. Ainoa tapa hallita vastuullisesti veronmaksajien rahoja, on vähentää kysyntää. On lopetettava holtittomien hintojen maksaminen ostopalveluista ja vuokratyövoimasta. Se edellyttää, että jotain jätetään tekemättä. Koska joka puolella maata on sama tilanne, priorisointia olisi tehtävä mieluiten keskitetysti.

Suomessa tavataan puhua järjestelmän valuviasta eli perustavaa laatua olevasta virheellisestä ominaisuudesta. Tilanne on lohduton, mutta itse aiheutetut ongelmat voi aina itse korjata.

Lyhyellä aikavälillä lainsäädäntöä on muutettava niin, että ammattilaiset riittävät velvoitteisiin, talous on mahdollista tasapainottaa ja pitkällä aikavälillä ammattilaisten määrää on lisättävä aiottua enemmän.