HR-johtajan tonttula

Kunnissa taotaan tällä hetkellä tulevan vuoden lahjoja: järjestelyeriä, jotka vuosien tauon jälkeen sopimukseen saatiin, yritetään kuumeisesti jakaa niin, että summalla saisi mahdollisimman paljon hyvää aikaiseksi. Toiveita on määrättömästi.

Tänään kuulin juuri, kuinka koko työterveydellä on suorastaan kraateri palkoissa. Samoin on teknisellä sektorilla, varhaiskasvatuksessa, sosiaalipuolella, osastonhoitajilla, IT:ssä, projekteissa, puheterapeutilla, hoitajilla ja psykologeilla. Noin ensihätään lueteltuna.

Kovaksi tilanteen tekee talouden korkeasuhdanne. Kysyntää työvoimalle on kuulemma muuallakin, ja maksukykyä riittää – kuntien vain on tähän vaikea rahalla vastata.

Selvää siis on, että raha ei riitä toiveita kattamaan ja pettyjiä tulee olemaan paljon. Silti järjestöjen kanssa pyritään mahdollisimman hyvään lopputulokseen kuin hyvin opeteltujen tanssiliikkeiden kanssa. Jokaisella on oma roolinsa ja vuorosanansa, jotka käytetään, mutta yhteinen tahto on silti nähtävissä.

Kiemuroita koreografiaan tulee tilanteessa, jossa valssaajien joukkoon liittyy hiphoppaaja. Voidaanko yhteiset kuviot hioa silloinkin niin yhteen, että tanssi saadaan niin tyylikkäästi loppuun – ja vieläpä siten, että tuomaristo (henkilöstö ja johto) voivat antaa aplodit edes hyvästä yrityksestä?

Viime vuosina olen ollut haistavinani yleisen neuvottelukulttuurin muuttuneen. Aiemmin olen aina voinut luottaa siihen, etteivät eriävät lähtökohdat estä reilua peliä ja yhteistä ymmärrystä. Nyt on riitasointuja ilmassa ihan valtakunnallisestikin. Se, mikä sopimuspöydissä yhteisenä kaupankäyntinä sovitaan, unohdetaan pian. Haetaan korvauksia, kyseenalaistetaan oikeus toteuttaa sopimuksen kirjauksia ja unohdetaan se iso kuva, mikä neuvottelupöydissä on piirretty.

Äänenpainotkin ovat koventuneet, molemmin puolin pöytää, ja työrauhaa ollaan valmiita järkyttämään sielläkin, missä riitaa ei edes ole. En pidä suuntaa hyvänä. Moinen poteroihin kaivautuminen kuulostaa jotenkin tunkkaisen 1970-lukuiselta!

Vastakkainasettelua lisää myös lehdistön linjavaihdos. Uutinen ei ole uutinen, jos siinä ei voida tukea asetelmaa, jossa iso paha susi (äännetään: kaupunki / työnantaja) kiusaa pientä työntekijää tai kuntalaista, joko osaamattomuuttaan tai puhtaasta kiusaamisen ilosta. Jos uutisointiin toisin päin olisikin aihetta, ei palstatilaa aina löydy.

Ihan näin selvyyden vuoksi: ei kenelläkään ole aikaa keksiä mitä tekisimme mahdollisimman hankalasti tai väärin, kyllä me oikeasti yritämme parhaamme mukaan toimia oikein.

Henkilöstömme on alansa ammattilaisia, joilla on vilpitön pyrkimys hyvään, ja ammattiylpeyttä, jota halutaan pitää yllä mahdollisimman hyvällä työllä. Joskus toki virheitäkin voi sattua, mutta nekin korjataan pykälien mukaan mahdollisimman pian. Lopputulos ei tietysti aina kaikkia miellytä, mutta ei se tarkoita tarkoituksellista kiusantekoa, laiskuutta tai huijausyritystä.

Jottei tilanteesta jäisi turhan karu kuva täytyy todeta, että ei tilanne useimmiten onneksi ole noin synkkä. Kiitos tästä kuuluu henkilöstön edustajille, joilla on neuvottelutaitoa, pelisilmää ja laajaa ymmärrystä. Näiden ihmisten kanssa keskustellessa on henki rakentava ja ratkaisua hakeva. Tällaisten ihmisten kanssa on hyvä toteuttaa hyvää henkilöstöpolitiikkaa paljon kaivattua paikallista sopimista hyväksi käyttäen.

Älkää siis hyvät Helsingin järjestöherrat ja -rouvat sotkeko tätä. Luottakaa siihen, että kyllä paikallisesti valitut edustajanne tietävät mikä toimii kussakin työpaikassa.

Näissä tunnelmissa tontunpunaisin poskin täällä toivottelen oikein hyvää talven odotusta. Kaikesta puhinasta huolimatta voin edelleen todeta, että olen iloinen ja ylpeä työstäni henkilöstöjohtajana, ja pidän siitä kaikkine kummallisuuksineenkin.

Erityisesti pidän siitä, että jos meille vain annetaan mahdollisuus, selviämme yhdessä hankalimmistakin asioista kunnialla ja koko kuntasektoria kehittäen.