Kuntalaisen veroille vastinetta

Mitä kukin veroillaan saa, riippuu elämäntilanteesta, mutta paljon myös asuinpaikasta. Vaikka palvelut pyritään turvaamaan koko maassa, niiden tasossa on kuntien välisiä eroja. Lisäksi kuntalaisen palveluista maksama kustannus vaihtelee kotikunnan kunnallisveroprosentin mukaan.

Julkispalveluiden saavutettavuus riippuu huomattavasti myös siitä, asuuko kaupungissa vai maaseudulla. Puheet maaseudun autioitumisesta eivät tunnu uskottavilta, kun vierailee kesälomasesongin aikaan pienempien pitäjien turuilla ja toreilla. Mökkikuntien kesäasukkaat laskevat alueen keski-ikää silti vain hetkellisesti. Yritykset ja työpaikat keskittyvät yhä enemmän kaupunkiseuduille.

Vapaa-aikaa halutaan kuitenkin viettää maaseudulla. Tätä tukee havaintoni paluumuuttajista: moni kaupunkiin töiden perässä muuttanut on eläkkeelle jäätyään palannut tai harkinnut palaamista lapsuusmaisemiin, josta saa asunnon tai talon halvalla. Kodin sijainti suhteessa paikallisiin palveluihin on kuitenkin aiempaa tärkeämpi tekijä.

Palveluiden ohella verotuksella on suuri merkitys. Verotus voi houkuttaa pitämään asunnon myös kaupungissa.

Jos pitää kirjansa esimerkiksi Helsingissä tai Espoossa, joissa kunnallisveroprosentti on 18 ja kirkollisveroprosentti yksi, 2 000 euron kuukausieläkkeestä säästää näitä veroja yli tuhat euroa joka vuosi verrattuna siihen, että samat veroprosentit olisivat yhteensä 4,5 prosenttiyksikköä korkeampia. Näin on monessa maalaiskunnassa.

Jos kaupungissa on vielä tottunut saamaan vastinetta veroille läheltä löytyvistä kattavista julkisista terveyspalveluista, julkisesta liikenteestä, katuvaloista ja laajasta julkisesta kulttuuritarjonnasta, näiden saatavuuden heikentyminen vähentää entisestään halukkuutta muuttaa kotikuntaa. Muuttokynnys voi siten olla korkea sekä verojen nousun että palveluiden heikkenemisen vuoksi.
Yksittäinen veronmaksaja voi tarkastella kunnan toimintaa omasta näkökulmastaan, siis siitä, saako veroille vastinetta.

Kuntapäättäjille asia on monisyisempi. Kuntataloudelle vanheneva ja vähenevä väestö voi luoda itseään vahvistavan kierteen, jossa palvelut heikkenevät ja verot nousevat, mikä houkuttelee entistä harvempia veronmaksajia.

Vireillä oleva sote- ja maakuntauudistus tuo helpotusta tähän ongelmaan, kun sosiaali- ja terveyspalveluiden rahoitusvastuu siirtyy kunnilta valtiolle. Vanhenevan väestön terveysmenot eivät enää horjuta kunnan taloutta nykyiseen tapaan. Monessa ongelman kanssa painineessa kunnassa menopaineiden kasvu helpottuukin uudistuksessa.

Eläkkeellä oleva paluumuuttaja muuttuu aiempaa halutummaksi veronmaksajaksi kunnan taloudenpitäjien kannalta. Kun uuden kunnan verotulot menevät lähinnä opetus- ja kulttuuritoimeen, eläkeläinen on kunnalle helposti nettoveronmaksaja.

Vaikka sote-uudistukseen liittyvä verouudistus leikkaa kunnallisveroprosenteista yli puolet, kuntien väliset erot eivät suoraan muutu.

Jos kunnallisveroprosenttien ero on nyt 4,5, sitä on se myös heti uudistuksen jälkeen. Sama koskee veronmaksajan euroissa maksamien verojen eroa. Uudistus vaikuttaa toki siihen, miten kunnallisveroprosentit kehittyvät. Kunnittaisen verotuksen eriytymisen voi olettaa hidastuvan – elleivät puheet maakuntaverosta konkretisoidu.

Kun nyt esitetty valtion rahoitusvastuu tasaa sote-palveluiden kustannukset veronmaksajille koko maassa, maakuntavero eriyttäisi verorasitusta, jos joissakin maakunnissa päädytään nostamaan prosenttia nopeammin kuin toisissa. Sote-palvelut järjestettäisiin yhdenmukaisina, mutta hinta veronmaksajalle vaihtelisi maakunnittain.

Veroille saatava vastine riippuisikin jälleen enemmän asuinpaikasta, jos nykyisten kunnanvaltuustojen päättämien kunnallisverojen päälle tulisivat vielä maakuntavaltuustojen itsenäisesti päättämät maakuntaverot.